JulkaisumuotoPDF
Bookmark and Share
Juha Muukkonen
Armolahjat ja kielilläpuhuminen

  

1. ARMOLAHJAT OVAT KRISTUKSEN SEURA-KUNNAN RAKENTAMISEKSI TARKOITETTUJA TYÖKALUJA - EIVÄT YKSITTÄISEN USKOVAN PYHYYDEN MITTAPUITA.

Armolahjoista opetettaessa on tärkeää todeta heti ensimmäiseksi väärinkäsitysten ja harhaoppien välttämiseksi se, että armolahjat kuuluvat seurakunta- eli kirkko-opin (kreik. ekklesiologia) alueeseen. Joillekin saattaa erityisesti ihmeenomaisista armolahjoista (profetoiminen, tiedon sanat, sairasten parantaminen, kielillä puhuminen jne.) puhuttaessa tulla mielleyhtymä 'kunniamerkeistä', joita erityisen hyvät, pyhät, hurskaat, antaumukselliset ja kaikin tavoin Pyhällä Hengellä täytetyt uskovat saavat rinnassaan kantaa.

Joissakin kristillisissä piireissä armolahjojen saamista ja käyttämistä on pidetty merkkinä ja osoituksena Pyhän Hengen työstä ja Pyhällä Hengellä täyttymisestä. Kristittyjä on jopa saatettu jakaa kahteen ryhmään: Pyhällä Hengellä täyttyneet todelliset uskovat, joilla on näkyviä armolahjoja ja sitten toisaalta 'hengettömät' tavalliset kristityt, joiden koko uskossa oloakin on saatettu kyseenalaistaa. Joskus takavuosina olen saattanut kuulla jopa seuraavanlaisia opetuksia: 'Jos et puhu kielillä, niin mahdatkohan uskossa ollakaan.' Tai jopa: 'Jos olet saanut Pyhän Hengen, niin sitten myös puhut kielillä. Jos et puhu kielillä, niin et ole Pyhää Henkeä saanutkaan.'

Pyhitys ja Pyhällä Hengellä täyttyminen on kuitenkin Martti Lutherin Vähän katekismuksen sanoja siteeratakseni 'yhä syvempää synnin ja armon tuntoa'. Eli se, joka tuntee kaikkien syvimmin oman lihansa eli vanhan ihmisen läpikotaisen syntisyyden ja turmeltuneisuuden ja samalla asettaa luottamuksensa ja toivonsa vain ja ainoastaan Jeesuksen elämän pyhyyden ja Hänen kärsimyksensä täydellisyyden varaan, on kaikkein lähimpänä Jumalaa. Kirkkaimmin niin omat syntinsä kuin Jeesuksen sovitusveren näkevä ja tunteva on pyhittynein. Eli Pyhä Henki tekee pyhittävää työtään lain ja evankeliumin saarnan sekä sakramenttien kautta.

Samalla on muistutettava myös siitä, että vanhurskauttaminen (jumalattoman ihmisen hyväksyminen Jumalan lapseksi ja taivaskansalaiseksi yksin Jeesuksen vereen turvaamisen kautta) sekä pyhitys kuuluvat kiinteästi yhteen ja tapahtuvat sillä tavoin samanaikaisesti, että niitä ei voi ajallisesti erottaa toisistaan. Vanhurskauttaminen ja pyhitys kulkevat käsi kädessä ihmisen ruumiin kuolemaan asti: kumpikin tapahtuu ja saa voimansa yksin, vain ja ainoastaan Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta. Vanhurskautetun eli Jeesuksen tähden pelastuvan itsessään jumalattoman pyhyys on aina vierasta pyhyyttä, joka on loppuun asti Jeesuksen pyhyyttä, ei koskaan ihmisen omaa pyhyyttä. Ei ole siis niin, että ensin tulee vanhurskautus (uskoontulo) ja sitten pyhitys (lähemmäksi Jumalaa tuleminen ja Pyhän Hengen 'voimakkaampi' työ). Vanhurskauttaminen ja pyhitys pysyvät yhdessä; eilen uskossa olleen on taas tänään tehtävä uudelleen parannus eli 'tultava taas uskoon' (vanhurskauduttava) ja uskovan pyhyyttä ei tänäänkään ole taas missään muussa kuin Jeesuksessa.

Armolahjat eivät sen sijaan kuulu pyhityksen alueelle. Niitä tarvitaan seurakuntaruumiin hoitamiseksi ja kasvattamiseksi. Jumala antaa meille käsittämättömän ja selittämättömän valinnan mukaan erilaisia näkyviä - myös ihmeenomaisia - työkaluja seurakunnan rakentamiseksi. Mutta tällaisten lahjojen saajat ja käyttäjät eivät välttämättä ole seurakunnan jäsenistä niitä, jotka olisivat lähimpänä Jumalaa.

Jumalan antamia armolahjoja käyttävä saattaa joskus olla jopa liukumassa kauas pois Jumalan sanasta ja Jumalan tahdon toteuttamisesta omassa elämässään. Eli siitä, minkälaisia armolahjoja jollakulla seurakunnan jäsenellä on, ei voi tehdä minkäänlaisia päätelmiä siitä, miten lähellä hän Jumalaa on. Muille terävästi ja osuvasti Jumalan sanaa saarnaava - tai profetoiva tai sairasten puolesta rukoileva tai mitä muuta tahansa armolahjaa käyttävä - saattaa itse olla sydämessään kova ja paatunut ja elää synnissä ilman parannusta tai sitten olla lihallisessa lakihenkisyydessä ilman todellista evankeliumin ja armon uskomista ja sisäistämistä.

Vastaavasti sellainen uskova, jolla ei ulospäin näytä olevan juuri mitään seurakuntaa rakentavaa armolahjaa käytössään, voi olla kaikkein lähimpänä Herraa ja olla kaikkein kirkkaimmassa Pyhän Hengen vaikuttamassa synnin ja armon tuntemisessa ja uskossa.

Armolahjat kuuluvat ja ovat tarkoitetut seurakunnalle, ja seurakunnan keskellä tulisi rukoilla, että Herra antaisi omalle maanpäälliselle ruumiilleen ne työkalut, joita se milloinkin tarvitsee. Toki yksittäinen kristitty voi rukoilla armolahjoja itselleenkin - ja niin suorastaan tuleekin tehdä, mutta omaksi ilokseen niitä ei silti kukaan saa (ehkäpä kielillä puhumista lukuun ottamatta), vaan armolahjat on tarkoitettu muiden palvelemiseksi ja auttamiseksi.

 

2. OIKEIN YMMÄRRETTY PYHÄN HENGEN TYÖ SEKÄ ARMOLAHJOJEN MONINAISUUS TORJUU SEKÄ MATERIALISMIN ETTÄ YLIHENGELLISYYDEN

(Lähteenä erityisesti tässä Jari Kekäleen 'Pyhän Hengen tie'. Perussanoma Oy 1997.)

Valistuksen aika (1700-luvulta eteenpäin) ja siihen liittyvä rationalismi rajoitti olemisen ymmärtämisen vain tieteellisesti, ihmisjärjellä tutkittaviin ja käsitettäviin asioihin. Hengellinen, yli ihmisen ymmärryksen menevä näkymätön todellisuus eli yliluonnollisuus tosiasiassa tämän myötä kiellettiin. Tuonpuoleisuus, henkimaailma ja Jumala menettivät valistuneiden ihmisten mielissä olemassaolonsa ja todellisuutensa. Seurauksena on vaikkapa armolahjoja ajateltaessa esim. kaikkien ns. ihmelahjojen kieltäminen - vain luonnolliset 'lahjat' tunnustetaan. Teologiassa tätä edustaa esim. eksistentialismi, jonka huomattavimpia edustajia meidän maassamme ovat esim. prof. Heikki Räisänen ja piispa Vilho Riekkinen.

Lähinnä idän uskontojen (buddhalaisuus, hinduismi, taolaisuus, kungfutsealaisuus) ja niistä vahvoja vaikutteita saaneen kreikkalaisen antiikin filosofian myötä kristinuskoonkin on hiipinyt myös 'ylihengellisyys'. Tämä tarkoittaa materian halveksumista ja 'hengen' nostamista kaiken muun luodun yläpuolelle. Tällaiseen filosofiaan saattaa liittyä myös esim. seksuaalisuuden ja kaiken aistillisuuden vähättelemistä, jopa synniksi määrittelemistä. Jumalan kohtaaminen tällaisessa viitekehyksessä on ensisijaisesti ja korostetusti nimenomaan 'Hengen/hengen' kokemista ja kohtaamista suoraan kokemuksissa, tunteissa ja ihmeellisissä asioissa. Puhtaaksi viljelty 'puhdas hengellisyys' ei anna arvoa ulkoiselle sanalle, viralle, järjestykselle, kasteelle tai ehtoolliselle, vaan haluaa kohdata Jumalan suoraan Hengessä/hengessä.

Kumpikaan näistä, sen enempää materialismi kuin ylihengellisyyskään, ei kuitenkaan ole kristinuskoa. Kristinuskon luovuttamaton ydin on lihaan tullut Jumala, ihmiseksi syntynyt Kaikkivaltias Jeesus Kristus. Kristinuskossa Jumala kohdataan materiaan tulleessa Jeesuksessa. Näkymätön Jumala ottaa muodon näkyvässä materiassa. Tämä inkarnaation ihme rajaa pois niin puhtaan materialismin kuin ylihengellisyydenkin, joka ei halua Henki Jumalan ja ihmisen väliin mitään materiaa. Ihmiseksitulollaan Jumala osoitti sen, että luomiskertomuksessa esiin tullut tieto siitä, että luotu oli hyvää, on edelleen voimassa. Materia ei itsessään ole henkeä alhaisempaa tai huonompaa. Langennut liha on toki kirouksen alaista, mutta Jeesuksen lihassa ei ole mitään huonoa, alhaista tai vajaata. Kristinusko sitoutuu näkymättömän Jumalan kohtaamiseen materian kautta - helluntain jälkeisen kirkon aikana Jeesuksen asettamien kasteen ja ehtoollisen kautta sekä ennen kaikkea luettavissa ja kuultavissa olevan Jumalan erehtymättömän ilmoitussanan eli Raamatun kautta. Ja sanan saarnaamisen ja kasteen sekä ehtoollisen hoitamista varten Herra itse asetti apostolin viran.

Jumalan varsinaisia lahjoja ovat siis Raamatun sana, kaste ja ehtoollinen, joiden kautta ihminen saa kohdalleen Jumalan pelastavan armon ja rakkauden. Armolahjat ovat vain työvälineitä eli työkaluja, joilla noita Jumalan pelastavia lahjoja jaetaan, avataan ja otetaan käyttöön. Useimpia armolahjoja ilman voidaan (häthätää) tulla uskoon ja pysyä kristittyinä, mutta ilman Raamatun sanaa sekä pelastavan sanan yksittäiseen ihmiseen kohdistavaa kastetta (ja ehtoollista) ei voida tulla uskoon ja pysyä taivastiellä. Ihmeenomaiset armolahjat ovat samalla tasolla kuin ns. luonnolliset lahjat ja kyvyt. Molemmat ovat vain välineitä, Jumalan antamia työkaluja, eivät itsessään tavoiteltavia tai korvaamattomia. Lahjan antajan kohtaamme sanassa ja sakramenteissa, emme Hänen antamissaan työkaluissa.

Lopulta on myös mahdoton määritellä luonnollisen lahjan ja hengellisen lahjan välistä rajaa. Jumala toimii sekä luonnonlahjojen (inhimillisen) että armolahjojen (hengellisen) kautta. Jumalan työtä ei voi eikä pidä erottaa pois tästä Hänen itse luomastaan todellisuudesta. Ensimmäinen uskonkappale eli luominen on kiinteä ja erottamaton osa Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan.

 

3. ARMOLAHJALUETTELOT

Room. 12, 1Kor. 12-14, Ef. 4, 1Piet. 4:10-11

1Kor. 12:4-7: Lahjoja eli työkaluja on monenlaisia, mutta Henki ja Herra ja Jumala on sama ja yksi.

Seuraavassa joitakin UT:ssa mainittuja armolahjoja Jari Kekäleen em. teoksen jaottelun mukaan:

1. Palvelemisen armolahja

2. Kyky auttaa muita (avustamisen armolahja)

Nämä kaksi ensimmäistä armolahjaa ovat kaikkein kipeimmin seurakunnassa tarvittavia, mutta todennäköisesti vähiten pyydettyjä ja anottuja. Näistä ei saa useinkaan kunniaa eli glooriaa ihmisten silmissä, Jumalan silmissä kylläkin. "Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija." Matt. 23:11. Palvelemisen mielenlaatu tulisi olla jokaisen kristityn luovuttamaton tavoite. Fil. 2:5-8, 1Piet. 4:11.

3. Profetoimisen armolahja

"Se, joka profetoi, puhuu ihmisille: hän rakentaa, kehottaa ja lohduttaa." 1Kor. 14:3. Huomattava on, että profetoimisen armolahja määritellään viestin sisällön, vaikutuksen ja tarkoituksen mukaan, ei suinkaan profetoimisen tavan eli muodon mukaan. Oikeaa Jumalan sydämeltä tullutta Jumalan puhetta eli profetiaa voi olla tarjolla myös monissa muissa tilanteissa, kuin hurmoksellisissa 'Herra puhuu nyt - kaksoispiste ja lainausmerkit' -tilanteissa. Ei ole mitenkään pakollista profetoida esim. minä-muodossa eli sanoa sanat ensimmäisessä persoonassa Jumalan puheenvuorona. 'Lapseni, minä tiedän' -aloitus paatoksellisella äänellä silmät ummessa ja tai eteerinen katse kiinnitettynä kohti taivasta ei välttämättä ole yhtään sen suorempaa ja puhtaampaa Jumalan puhetta kuin suora puhe silmät auki ihmiseltä ihmiselle.

4. Opettamisen armolahja

5. Rohkaisemisen armolahja

6. Antamisen armolahja

7. Johtamisen armolahja

8. Köyhien auttamisen (laupeuden harjoittamisen) armolahja

9. Kyky jakaa viisautta (viisauden sanat)

10. Kyky jakaa tietoa (tiedon sanat)

11. Uskon voiman armolahja

12. Parantamisen (terveeksitekemisen) armolahja

13. Voima tehdä ihmeitä (voimallisten tekojen lahja)

14. Henkien erottamisen armolahja

15. Kielillä puhumisen armolahja

16. Kielten selittämisen armolahja

17. Apostolin armolahja

18. Kyky toimia johtajana (hallitsemisen armolahja)

19. Paimenen armolahja

20. Evankeliumin julistajat (evankelistat)

Huomattava on, että armolahjat eivät usein suinkaan ole on-off eli päällä-pois -säätimen takana, vaan ne voivat olla käytössä joko vähän, paljon tai suorastaan palavasti. 2Tim. 1:6.

 

EKSKURSSI: KIELILLÄ PUHUMINEN

"Toivoisin teidän kaikkien puhuvan kielillä, mutta vielä mieluummin toivoisin teidän profetoivan. Profe­toiva on arvokkaampi kuin kielillä puhuva, ellei tämä sitten osaa myös tulkita puhettaan, niin että se koituu seurakunnan parhaaksi." (KR 1992 1Kor. 14:5)

"Soisin teidän kaikkien puhuvan kielillä, mutta vielä mie­luummin soisin teidän profetoivan; sillä profetoiva on suu­rempi kuin kielillä puhuva, ellei tämä samalla selitä, niin että seurakunta siitä rakentuu." (KR 1938 1Kor. 14:5)

 

Kreikankielen taustaa kielilläpuhumisen (gloos­sola­lia) termille

gloossa: "kieli", sekä ruumiinosana että puheena > gloos­sai "kielet" (vrt. polyglotta eli monikieli­nen)

 

laleoo: klass.­kreikka: loruilla, lörpö­tellä;

UT:n kreikka:

1. kyetä puhu­maan, pu­hekyvyn omaaminen (Mark. 7:35,37 Jeesus paran­taa mykän; Luuk. 1:20,22 Saka­rias ei kyennyt puhumaan)

 

2. intransitiivisesti tekemistä korostaen puhua jolle­kulle, pitää puhe, puhutella (Mark. 16:19: Jeesus korotettiin taivaaseen sen jälkeen, kun Hän oli puhu­nut opetuslapsil­leen;  Mark. 6:50: Jeesus puhutteli opetuslap­siaan kävellessään vetten pääl­lä;  Luuk. 1:19: Gabriel oli lähetty puhumaan Saka­riakselle;  Luuk. 12:3: mitä puhutte kor­vaan [eli kuiskaatte])

3. transitiivisesti sisältöä korostaen pu­hua, sanoa, julistaa (Mark. 2:2, 4:33: Jeesus puhui/ju­listi sanaa; Matt. 26:13: Jeesuksen viimeisen voitelun suorit­taneen naisen teosta tullaan kaik­kialla puhumaan/mainitse­maan/kerto­maan;  Hebr. 12:11: Jeesuksen veri puhuu parem­paa kuin Abe­lin veri)

Itse tämän sanan perusteella glossolaliassa ei ole mah­dollista erottaa toisis­taan puhetta toimintana - vaikka se painottuukin - ja puheen sisältöä eli sanomaa.

 

Mitä kielilläpuhuminen on? Miksi kielillä­puhu­mista esiintyy myös muissa uskonnoissa? Mikä erottaa kristilli­sen kielilläpu­humisen muusta kielilläpu­hu­misesta?

Paavali kertoo puhuvansa enemmän kielillä kuin ku­kaan Korintin seurakun­talaisista ja kiittävänsä siitä Jumalaa. (1Kor. 14:18) Kielilläpuhumisen armolahja (kreik. kharisma) mainitaan yhtenä Pyhän Hengen anta­mana lahjana (1Kor. 12:4-11, 28-30 Lue!). Kullakin on oma armolahjansa: kuten kaikki eivät ole profeettoja tai opettajia, niin eivät myöskään kaikki puhu kielillä. Kielillä puhuva rukoilee Jumalaa Hen­gessä, ei ymmär­ryksessä (1Kor. 14:1-28 Lue!).

Kielilläpuhumisen lähteenä, "generaattorina", voi ilmeisesti olla ainakin kaksi, mahdollisesti jopa kolme tahoa. Raama­tussa kielilläpuhuminen liite­tään kristityn (uudestisyntynees­sä) hengessä ta­pahtuvaan rukoukseen ihmisen ja Jumalan välillä. Kyseessä on silloin yk­siselitteisesti Jumalan ai­kaan­saama rukous - kaikki mitä uudestisyntynees­sä hengessä tapahtuu, on täysin Jumalan aikaan­saamaa; langenneen ihmisen teot ovat saatanasta tai ihmises­tä itsestään. Se, että kielilläpuhu­mista esiintyy muissakin uskonnois­sa ja muiden­kin kuin kristittyjen piirissä, kertoo ilmiön psykologisesta puolesta. Ihminen voi puhua toisille (ja itselleen) käsittämä­töntä äänneseka­melskaa täysin ilman Jumalan Pyhää Hen­keä; lapset ovat usein tällai­sessa mestareita. On myös mah­dollista, että esim. shintopappien kielil­läpuhumi­sen taustalla on suoraan ihmisen persoonan ulkopuolinen paha henki (riivaaja eli demoni).

Kristitynkin kielilläpuhumisen takana saattaa olla myös lihallista lörpöttelyä. Varmoja tuntomerkke­jä varsinai­sen armolahjan ja ihmisen oman lihalli­sen puheen erottamiseksi toisistaan ei liene mah­dollista ainakaan ulkopuolelta antaa. Itse määritte­lisin kielilläpuhumisen Jumalan vaikuttamaksi armolah­jaksi silloin, kun kris­titty tätä lahjaa käyttäessään koko elämässään sitoutuu Raamattuun ja Raamatun Herraan; ristiinnaulit­tuun, ylösnousseeseen ja kerran takai­sin palaa­vaan Jeesukseen Kristukseen. Kun kielilläpuhumi­nen liittyy haluun opiskella ja tutkia Jumalan sanaa ja ha­luun jokapäiväiseen synnintunnustami­seen ja kilvoitukseen, uskaltaisin määritellä lahjan armo­lahjaksi.

 

Mikä on kielillä­puhu­misen paikka seurakunta­elä­mässä? Onko kielillä puhuva muita kristitty­jä enemmän Pyhällä Hengellä täytetty? Tulisi­ko kaik­kien uskovien anoa itselleen kielillä­puhumi­sen armolahjaa? Miksi Raama­tussa puhutaan niin vähän kielilläpu­humisesta (em. kohdat sekä Jes. 28:11-12 ja Mark. 16:17)?

Armolahjojen ensisijainen tarkoitus on ulospäin suun­tautuen rakentaa seura­kuntaa - ei tuottaa kunniaa niiden käyttäjille, vaan Herralle. Siksi profetoi­minen on ylitse muiden armo­lahjo­jen joukossa. Profetian raamatullinen käyttäminen tuottaa Jumalan mielen mukaista elämää niissä, jotka sanat kuulevat. Kielillä puhuva ei suoraan rakenna lahjallaan muita seurakun­nan jäseniä, joten sen arvo ja paikka on ehdotto­masti julkisen opettamisen, julistamisen ja palvelemi­sen alapuo­lella. Välillisesti kielilläpuhuminen kuitenkin voi yksittäisen uskovan rakentumisen kautta olla suu­reksikin siunaukseksi seurakunnalle - sikäli jos uskova antaa itsensä seurakunnan palvelukseen.

Kielillä puhuva voi olla hyvinkin täydesti Pyhän Hen­gen valtaama - tai sitten ei ollenkaan. Itse armolahjas­ta ja sen käyttämisestä ei voi tehdä pienintäkään ar­viota siitä, kuinka lähellä Jumalaa ihminen on. Jos nyt yleensäkään kukaan muu kuin Jumala itse voi määri­tellä ihmisen pyhyysas­teen, niin yksittäisten armolah­jojen perusteella sitä ei voi missään tapauk­sessa tehdä. Elämän kokonaisuus ja ehyt sitoutuminen Jumalan sanaan ratkaisee: pyhittyminen on yhä syvempää synnin ja armon tuntoa. Armolah­jat eivät ensisijaisesta kuulu yksittäisen ihmisen pyhityselämään vaan erityi­sesti ja nimenoman seura­kunnan rakentami­seen.

Kielilläpuhumisesta ei Raamatussa puhuta ilmei­sesti paljoa siksi, että se ei ole mitenkään keskei­nen eikä tärkeä asia kristillisessä uskossa. Ihmi­nen voi olla kristitty tietämättä yhtään mitään kielilläpuhumisesta. Jumalaan ja Hänen sanaansa sitoutuminen jokapäiväi­sessä parannuksessa ja Jeesuksen puoleen kääntymises­sä on tärkeää - mikään muu ei sitten lopulta tärkeää olekaan.

 

Miksi jotkut kirkkoisät - ja monet myö­hemmätkin teologit - ovat opettaneet, että kielillä­puhumi­sen armolahja kuului vain alkuseura­kunnan aikaan, ja että tämä lahja ei ole enää osa kris­tillistä uskoa ja kirk­koa?

1Kor. 14:39:n mukaan emme saa estää kielillä puhu­mista. Jos jotkut toisin opettavat, niin he taistelevat ymmärtämättö­myydessään yksiselitteis­tä Raamatun opetusta vastaan. Se, että alkuseura­kunnan ajan jäl­keen kirkko­historiassa ei ennen helluntailiikkeen syn­tyä 1900-luvun alussa ole juurikaan mainintoja kysei­sestä armolahjasta, on voinut johtua mones­ta syystä.

 

Ensinnäkin kielil­läpuhuminen ei ole oikeassa, raama­tul­lisessa ja raittiissa viitekehyksessä mikään ulospäin suun­tautu­va armolahja - seura­kuntaa julkisesti rakenta­va ja siten myöskään esiin tuleva. Moni on saatta­nut puhua kielil­lä omassa rukouselämässään ilman, että sitä juuri kukaan muu tietäisi. Kukapa sitäkään tietää, jollei juuri tätä alustus­ta kuule tai tätä paperia lue, että minä itsekin (J.M.) olen rukoillut kielillä jo yli kaksikym­mentä vuotta.

Toiseksi kielilläpuhuminen on ikävä kyllä usein valjas­tettu hurmahenkisen kristinuskon takuukor­tiksi, joten mielikuva kielilläpuhumisesta raittiutta kannattavien joukossa on tullut helposti kielteisek­si.

 

Kolmanneksi kristinuskon tultua viralliseksi valtionus­kon­noksi 300-luvulla jKr. ja muutenkin opetus- ja saarnaviran muodollisen puolen nous­tua joskus myös ylikorostettuun asemaan - sisäl­lön kustannuksella - ei ulkoisista raken­teis­ta riippumaton Hengen vaikutus ollut enää muodis­sa. Ja totta onkin, että Raamatun kaanonin tultua valmiiksi tärkeintä olikin kirjoitettu sana, jonka tutkimisessa tällainen hurmos­kieli ei aina­kaan suoranaisesti saata paljoa auttaa. Lisäksi kreikka­laisesta antiikin sivistyksestä johtunut puhtaaksi­viljel­ty rationaalisuus tunkeutui osaksi kristinus­koa - kielillä­puhu­minen ei mahdu järjen alle, eikä sitä voi ymmär­ryksellä ja oppilauselmilla hallita.

- Itse en halua nostaa kielilläpuhumisesta min­käänlai­sia riitoja tai väittelyitä. Asia ei ole sen arvoinen; voin tarvitta­essa useimmissa tilanteissa vaieta koko asiasta. Muut asiat ratkaisevat, ei kanta kielilläpuhumi­seen.

 

Miten helluntain kieli-ihme (Apt. 2:4-21) ja Paavalin Ensimmäisessä korint­tilaiskir­jeessä (1Kor. 12-14) käsitte­lemä kielilläpuhuminen liittyvät toisiinsa? Miten kielillä­puhu­minen ja profetoimi­nen eroavat toisistaan tai liitty­vät toisiinsa? Mitä on kielten selittäminen/tulkitse­minen?

 

Helluntain kieli-ihme ei ollut samaa kielilläpuhu­mista kuin Paavalin Korin­tin seurakunnalle kuvai­lema. Helluntain kieli-ihme oli suoranaista profe­toi­mista, koska kuulijat sen ym­märsivät ilman selittäjää. Profe­tia on suoraan ymmärrettä­vää puhetta, kielilläpuhumi­nen taas käsittämätöntä. Jos joku puhuu sellaista kiel­tä, joka on jonkun kuulijan ymmärtämää ilman selitys­tä, niin silloin on kyseessä ensisijaisesti profe­toimises­ta; siitäkin huolimatta, vaikkei puhuja itse ymmär­täisi puhet­taan! Jos joku selittää kieliä, niin hän on silloin samassa asemassa kuin profetoi­ja, jonka opetusta on koko seura­kunnan arvioitava Raamatun valos­sa. Hy­vässä hengel­lisessä puheessa tai todistuspu­heenvuoros­sa voi olla paljon profetoimista ilman, että sitä miten­kään nimenomaisesti esiin tuodaan.

 

Aihetta käsittelevää kirjallisuutta:

Bruner, Dale: Pyhän Hengen lahja. Perussanoma 1993.

Deere, Jack: Jumala puhuu ja parantaa. Kuva ja Sana 1997.

Houston, Graham: Kuka on oikea profeetta? Profeetta-ilmiö Raamatussa ja tänään. Perussanoma 1990.

Hämäläinen, Seppo: Armolahjat toimivat. Uusi tie 1983.

Junkkaala, Eero: Armolahjat. Perussanoma 1990.

Kekäle, Jari: Pyhän Hengen tie. Perussanoma 1997.

Lim, David: Mitä Raamattu sanoo armolahjoista. Aika 1998.

Pfitzner, V. C.: Pyhä Henki ja armolahjat. SLEY-kirjat 1980.

Santala,Risto: Armolahjoista armon tasolta. Karas-Sana 1977.

Väliaho, Juha: Armolahjat. Uusi tie 1988.